Elämän kokoisen kahvikupposen äärellä 

Sateisena iltapäivällä Merilän palvelutalossa kuuluu aamupäivällä kiivas puheensorina. Pöytään on katettu valkoiset, vanhan malliset kahvikupit, joihin mahtuu desi, ilman maitovaraa ehkä puolitoista. ”Oikeaa kahvia, ei mitään sumppia” toteaa Erkki. ”Niin, ennen oli tällaiset kahvikupit, nyt on sellaiset ämpärit”, jatkaa Paavo. 

Fysioterapeutti Marica ja sairaanhoitaja Iida avaavat yhteistä keskustelua. Tämä kahviporukka on tänään kokoontunut ensimmäistä kertaa. Tarkoituksena on kevään mittaan kerääntyä aika ajoin pohtimaan syntyjä syviä, muistelemaan vanhoja ja ottamaan esiin uusia, yhteiskunnallisia puheenaiheita. Sellainen on viime aikoina ollut vanhustenhoidon mitoitus ja säästöpaineiden vuoksi vähentyneet hoitopaikat. Aiheesta on kirjoitettu runsaasti niin lukujen valossa kuin omaisten huolestuneiden tarinoiden kautta. 

Mutta mitä mieltä ovat Kimmo, 90, Marja Leena, 79, Paavo, 84, Veikko, 82, Erkki, 96 ja Liisa, 91 aiheesta?  Siis he, joille hoivakodissa elämä on arkea? 

”Kiva kun pääsitte tulemaan”, availee keskustelua talossa yli 20 vuotta työskennellyt fysioterapeutti Marica. ”Päästiinhän me, eihän meillä ollut muuta” naurahti Liisa, jolla on aiheesta paljon sanottavaa. ”Ikääntyminen tuntuu kurjalle. Vanhaksi on tullut” hän päivittelee. Liisa pystyy jopa määrittelemään tarkasti sen iän, josta vanhuus alkaa: 67! Marica huokailee pöydän äärestä helpottuneena; ”sittenhän minullakin on vielä vähän aikaa” hän naurahtaa. ”Ei se ikä mitään, vaan kun ne vaivat” jatkaa pöydän päästä Paavo. ”Näkö ja kuulo heikkenee ja jalat klonksuu”. Veikon mielestä ikääntymistä ei huomaa, sillä hänen mielestään vuodet tulevat niin hiipimällä. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa vanha. Erkki, vanha urheilija, ei yhdy voivotteluihin. ”Minulla on ainakin nuoruus ja hulluus valloillaan”. 

”No miltäs Teistä nyt tuntuu asua tämmöisessä….”

”Kommuunissa” huudahtaa Liisa kahvikupposensa takaa. Kaikkia naurattaa.
”Niin, onhan tämä tavallaan kommuuni” toteaa myös sairaanhoitaja Iida. 

Milja on muuttanut taloon vasta toissa päivänä. Tilanne on hänelle uusi, koska hän muutti ryhmäkoti Kaislikkoon suoraan kotoaan. ”Uutta näkemystä. Kiva nähdä vähän muitakin”, Milja summaa ensimmäisen päivien tunnelmia. Marja Leena on sen sijaan jo vuoden päivät viihtynyt ryhmäkoti Kaislikossa. ”Täällä on ihanaa, minulla on hyvä olla. Viihdyn hyvin. En oikeastaan edes kaipaa mitään” Marja Leena pohtii. ”Ei täällä tosiaan kaikki ole kurjaa” jatkaa Liisa ja tarttuu Marja Leenaa hellästi olkapäästä. ”Varsinkin, kun nuo tytöt pistää vähän vauhtia tossuun” hän naurahtaa ja katsoo häntä usein jumppaan innostavaa, ryhmäkoti Vanamossa työskentelevää Iidaa.  

Veikko kertoo, että hänen mielestään perusasiat ovat kunnossa. Kertomuksensa mukaan hän on asunut vaikka missä. ”Ei kaikkia paikkoja aina muista, mutta tämä on kuitenkin kaikista paikoista paras. Täällä on jollain tavalla vapaa. Ja silti asiat hoituu. Ja mikä tarkeintä, ruokaa on riittävästi ja välillä kysytään, että haluaako lisää”. 

Paavo kertoo, että hänellä on täällä hyvä olla. Täällä on kuulemma kaikki mitä tarvitaan: perushoito pelaa, säännöllinen ateriointi toimii, on kahvitaukoja, vaatehuoltoa ja kaikkea. Oikeastaan ainut, mitä Paavo kaipaa, on oma auto. Kimmo yhtyy Paavon päivittelyyn, mutta lisää vielä, että hän kaipaa ulkoilua. ”Olen lintuja harrastanut koko ikäni. Ihan jo pikkupojasta asti viihdyin aina metsässä. Sitä ulkoilua on kiva, jos olisi enemmän. Ei näillä sadekeleillä toki kukaan halua ulos mennä, mutta kesällä haluan paljon metsään” hän pohtii. 

Välillä suuhun pistetään keittiöstä haettua suklaakääretorttua. Massu täynnä torttua Erkki torkahtaa. 

”Tämmösiä paikkoja saisi olla enemmänkin” Liisa miettii. Paavon mielestä on tärkeää, että vastaavien paikkojen lähellä on hyvät liikenneyhteydet, jotta pääsee myös liikkumaan. Milja pohtii mielessään, että hän on vielä niin hyvässä terveydessä, ettei tarvitse palveluasumista, mutta heti kun kunto romahtaa, hän aikoo kuulemma muuttaa palvelutaloon. Mutta nyt tämä on hänen kotinsa. 

”Täällä ei hoitajat tuppaudu liikaa. Saa elää myös omaa elämäänsä, mutta perushoito pelaa” miettii Paavo. Hän vierailee säännöllisesti ystävänsä luona toisella puolella Helsinkiä, vaikka pääasiassa arki sujuu ryhmäkodissa. ”Henkilökunta menee minun aikataulun mukaan, enkä minä henkilökunnan aikataulun mukaan. Olen huomannut, että täällä jotkut syökin milloin sattuu” Paavo pohtii. 

”Arki on sellaista hiljaista miettimistä. Vanhoja asioita muistellessa” Veikko summaa. Liisa nauraa, että niitä vanhoja asioita meidän ikäisillä riittääkin! Naurun rehahdus herättää myös torkahtaneen Erkin. ”Minusta on hyvä, että saa olla yksin jos haluaa, tai mennä muiden seuraan, jos haluaa”, pohtii Veikko. Lopulta keskustelu ajautuu kuntoon ja terveyteen. Kaikki yhtyvät Miljan mielipiteeseen siitä, että tärkeintä on terveys. ”Kun pysyisi tämä olemassa oleva kunto, niin se riittäisi”, pohti torkuiltaan herännyt Erkki. 

Yhdessä mietitään vielä tulevaisuutta ja kerrataan kaikkien toiveita ja haaveita. Entuudestaan toisilleen tuntematon Kimmo ja Erkki löytävät yhteistä rajapintaa kuorolauluharrastuksesta ja menneestä opettajan urasta. Karttakeppiä on kuulemma heilutettu kansakoulussa, yläkoulussa ja lukiossa. ”Meillähän on ihan sama värisuora sitten ammatillisella saralla” nauraa Kimmo. Hän kertoo kirjoittaneensa myös itse kirjan, elämänkerran, jonka kirjoittamiseen lapset patistivat. ”Käskivät lopettaa paasaamisen ja kirjoittaa. Ja minähän kirjoitin” Kimmo nauraa. Hän on antanut kirjan luettavaksi Maricalle, joka kertoo Kimmon elämäntarinan ampaisevan hänet aina välillä täysin mukanaan. 

Puhe ajautuu äkkiä kirjoittamisesta lukemiseen ja lopulta kirjastoihin. Merilään ruvetaan ideoimaan omaa kirjastoa. Iida syttyy ideasta. ”Tuonne saisi juuri sopivasti lukunurkkauksen”. Helsinkiläiset juuret omaava Paavo kertoo Fredalla asuessaan käyneensä vähintään viikoittain kirjastossa. ”Ei siellä aina tarvitse mitään lainata, välillä on ihan kiva vain nauttia tunnelmasta ja vähän plärätä”. 

Kahvikupit ovat tyhjiä ja suklaatortusta on jäljellä enää murusia pöydällä. On aika lähteä lounaalle. Suunnitelmat kirjaston perustamisesta ja uusista kahvikesteistä lyödään lukkoon. Erkki vitsailee vielä pystyvänsä seisomaan yhä käsillä, vaikka ikää on siunaantunut lähes sata. Kaikkia hymyilyttää. Paavo kiittelee kaikkia iloisesta keskustelusta. ”Stadin kundin sanoin tää on kyllä kliffa mesta”, hän summaa.