Ikääntyneiden digiosallisuutta edistävä ryhmätoimintamalli tarjoaa yhdenvertaiset osallistumismahdollisuudet digitaidoista riippumatta

Ikääntyneiden digiosallisuutta edistävä ryhmätoimintamalli tarjoaa yhdenvertaiset osallistumismahdollisuudet digitaidoista riippumatta

Omakotisäätiön Kanto-hankkeen, Kuntoutussäätiön sekä vapaaehtoisten yhteistyönä on pyritty edistämään heikot digitaidot omaavien digiosallisuutta ja kehitetty etäryhmätoimintaa. Kehittämiseen osallistuminen oli kiinnostava kokemus ja sain kiitettävästi tukea opinnäytetyöhöni sekä Omakotisäätiön Kanto-hankkeelta että Kuntoutussäätiöltä ja vapaaehtoisilta ryhmänvetäjiltä Helsingin Puotilassa. Opinnäytetyön yhteydessä tekemäni haastattelut ryhmätoimintaan osallistuvilta asukkailta ja vapaaehtoisilta toivat mielenkiintoisia näkökulmia digitalisaation vaikutuksiin. Kokemus epätasa-arvoisesta kohtelusta digitalisaation myötä nousi vahvasti esiin tutkimukseen osallistuneiden ikääntyneiden puheenvuoroissa. Hyvien digitaitojen puuttuessa palvelujen saatavuus vaikeutuu ja yhdenvertaisuus ei heidän mielestään toteudu. Kustannukset voivat olla korkeita, jos joutuu käyttämään muita kuin digitaalisia palveluja esimerkiksi pankkiasioinnissa. Ikääntyneet ovat tahtomattaan joutuneet digitaalisia palveluita tarjoavien tahojen säästöjen maksajiksi.

Yksilöllistä digitukea etäryhmätoimintaan osallistujille

Etäryhmätoimintamallin tavoitteena on saada myönteisiä kokemuksia etäryhmätoimintaan osallistuvien ikääntyneiden parissa ja innostaa heitä digilaitteiden käyttöön. Malli kuvastaa jatkuvaa kehittämistä eli saatujen kokemusten pohjalta toimintaa arvioidaan ja jalostetaan eteenpäin. Etäryhmätoiminnan käynnistymistä tuetaan tarjoamalla it-tukea ja lainalaitteita. Näin mahdollistetaan kokoontuminen etäsovellusten välityksellä, jos omia laitteita ei ole. Aluksi kartoitetaan ryhmät, joilla on kiinnostusta osallistua etäryhmätoiminnan kokeiluun sekä kokoontujien digituen tarve. Etäryhmän osallistujia tuetaan yksilöllisesti tai ryhmässä, joko osallistujan kotona tai taustaorganisaatio tiloissa.

Etäryhmä tarvitsee aluksi tukea, kannustusta ja motivointia osallistujien innostuksen ylläpitämiseksi. It-tukihenkilön tulisi osallistua aluksi ryhmätapaamisiin, jolloin varmistutaan siitä, että kaikki halukkaat saavat yhteyden ryhmään ja pääsevät mukaan.  Etäryhmän osallistujilta kerätään tietoa kohtaamalla ja kuuntelemalla heidän kokemuksiaan etäryhmätoiminnasta. Jos ryhmäläiset kokevat epävarmuutta omasta osaamisestaan tai eivät koe toimintaa itselleen sopivaksi, mallin tavoitteena on tunnistaa tuen tarpeet ja luoda asenneilmapiiri myönteiseksi etäryhmätoimintaa kohtaan. Digituen tarpeen kartoittamisen ja motivoinnin lisäksi sisältöjen kehittäminen yhdessä ryhmäläisten kanssa tukee osallistujien motivaatiota osallistua etäryhmätoimintaan.

Onnistumisen kokemukset mielekkään sisällön parissa lisäävät kiinnostusta digilaitteiden käyttöön

Kiinnostavia näkökulmia löytyi runsaasti sekä etäryhmätoiminnassa että lähiryhmätoiminnassa mukana olleiden henkilöiden haastattelujen pohjalta. Tärkein huomio oli mielestäni asenteen vaikutus ikääntyneen kiinnostukseen osallistua digitaaliseen etäryhmätoimintaan. Jos kokemusta ei ole kertynyt digilaitteista työelämässä eikä omista digilaitetta, jonka avulla osallistuminen toimintaan onnistuisi, on kiinnostus osallistumiseen ymmärrettävästi erittäin laimeaa. Toisaalta taas henkilöt, joilla oli vain hieman kokemusta digilaitteista, ja jotka päättivät osallistua etäryhmätoimintaan taitojen puutteesta huolimatta, saivat lisää itsevarmuutta ja rohkeutta digilaitteiden käyttöön digituen ja etäryhmässä saadun vertaistuen ansiosta. Kun etätapaamisia on ollut säännöllisesti ja digilaitteiden osaaminen on kehittynyt toistojen avulla, osallistujat saivat etäryhmätoiminnasta uudenlaisia osallisuuden kokemuksia ja hyviä eväitä digilaitteiden käyttöön.

Voit tutustua etäryhmätoimintamalliin tarkemmin osoitteessa https://www.theseus.fi/handle/10024/505537

Sari Matero, geronomi

Kirjoittaja on tehnyt opinnäytetyönsä osana Omakotisäätiön Kanto-hankkeen ja Kuntoutussäätiön aluetyön sekä seniori-ikäisten vapaaehtoisten digiosallisuutta edistävää yhteiskehittämistyötä.

Siirin tarina

Siirin tarina

Kanto-hanke etsii tukea tarvitsevia kotona asuvia ikäihmisiä

Kanto-hankkeessa 2018-2021 on tehty etsivää vanhustyötä tukea tarvitsevien kotona asuvien ikäihmisten löytämiseksi. He hyötyvät ennaltaehkäisevästä toiminnasta, jonka avulla voidaan viivästyttää raskaampien palvelujen tarvetta. Hankkeessa on löydetty yli 100 haasteellisessa elämäntilanteessa olevaa kotona asuvaa ikäihmistä. Suurimpana haasteena heillä on ollut koettu yksinäisyyden tunne. Suurin osa tavoitetuista on joko ohjautunut mukaan hankkeen ryhmätoimintaan, saanut tuekseen vapaaehtoisen tai he ovat saaneet arjen hallintaa edistävää ohjausta ja neuvontaa.  Seuraavana esitellään 82-vuotiaan Siirin tarina ja kerrotaan, miten hän tuli mukaan Kanto-hankkeen toimintaan.

Siirin tarina                                                                                        

Siiri on 82-vuotias leski, joka asuu yksin 2-tason rivitalossa. Asunnon portaissa hän selviytyy vain avustettuna. Hänellä on käytössään rolli ja kuljetustuki, mutta hän ei liiku ulkona lainkaan. Aiemmin kaunis puutarha on villiintynyt. Siirillä käy kotiapu kahdesti viikossa. Siirillä on kipuja ja hän kokee heikon terveyden rajoittavan kaikkea tekemistä kotona. Hän tuntee olonsa alakuloiseksi, väsyneeksi ja turvattomaksi. Aika kuluu levätessä, televisiota katsellessa ja avustajia odotellessa. Siiri haluaisi muuttaa palvelutaloon, mutta hän ei ole kotihoidon mukaan riittävän huonokuntoinen. Siiri on aikaisemmin osallistunut aktiivisesti sosiaaliseen toimintaan ja sellainen kiinnostaisi edelleen, mutta hän ei itse näe siihen mahdollisuuksia. Kotihoito on huolissaan Siirin mielialasta ja sosiaalityöntekijä ehdottaa Siiriä mukaan Kanto-hankkeen toimintaan.

Kotikäynnillä Siirin kanssa keskusteltiin siitä, mikä voisi edistää hänen hyvinvointiaan. Hengelliset asiat ovat Siirille tärkeitä, joten Siirin kanssa sovitaan, että otetaan yhteyttä seurakunnan diakoniin. Siirin kunto ei mahdollista osallistumista ryhmätoimintaan. Lisäksi Siiri kokee tarvitsevansa henkilökohtaista tukea alakulon vuoksi. Siiri kiinnostuu mahdollisuudesta saada tuekseen vapaaehtoinen, jonka kanssa hän voisi jutella ja ulkoilla. Fysioterapeutti on tehnyt Siirille liikkumissuunnitelman, jota hän voisi yhdessä vapaaehtoisen kanssa toteuttaa.

Siirin ja vapaaehtoisen Katrin kanssa sovittiin tapaaminen, jolloin mietittiin yhdessä, mitä Siiri haluaisi tehdä. ”En tiedä. En osaa haluta mitään”, Siiri vastasi. Katri ehdotti, että he voisivat käydä riksapyörällä merenrannassa. Siiri oli varovaisen kiinnostunut. Sovittuna päivänä Siiri oli portilla odottamassa, ulkovaatteet päällä ja valmiina ajeluun. Ensin tutkittiin pyörää ja sitten Siiri kiipesi kyytiin. Kävelykeppi sai jäädä nojaamaan seinää vasten. Siiri ja Katri ajoivat merenrantaan. Tutut paikat vuosien takaa toivat mieleen muistoja. Innostus ja toivo syttyivät. Riksapyörä kuljetti heidät seuraavalla tapaamisella syyskirkkoon. Se oli Siirille hyvin merkityksellinen käynti. Kerran he pyöräilivät läheiseen kukkakauppaan ostamaan kanervia, jotka Siiri suunnitteli istuttavansa kuistille. Siiri toivoi vähän kauneutta surullisen näköiselle pihalleen. Lähtöä hidastaneet kipu ja väsymys siirtyivät taka-alalle kukkakaupan tuoksujen keskellä. Käynnin jälkeen Siiri halusi ottaa valokuvan riksapyörästä, jotta voisi esitellä sitä siskolleen.

Siiri on aikaisemmin lukenut paljon, mutta hän ei enää näe lukea. Katrin kanssa he löysivät tabletilta äänikirjan, jota kuuntelivat yhdessä. Muutaman kuukauden päästä Katri aloitti uuden työn, eikä voinut enää vierailla Siirin luona niin usein. Uusi vapaaehtoisystävä opiskelija Heikki tuli viimeisellä tapaamisella Katrin mukaan ja tutustui Siiriin yhteisen kahvihetken merkeissä. Heikki voisi jatkossa käydä Siirin luona lukemassa ja he voisivat myös käydä silloin tällöin riksa-ajeluilla. Siirin vastuuhoitajaan kotihoidossa oltiin myös yhteydessä ja kerrottiin Siirin kuulumisia.

Siiri asuu 2 vuoden jälkeen edelleen kotona. Heikki ei käy enää Siirin luona, sillä hän on valmistunut ja siirtynyt työelämään. Kanto-hankkeen työntekijä soittelee kuitenkin Siirille ajoittain ja kyselee kuulumisia. Siiri on kokenut saaneensa hankkeen kautta tukea ja ohjausta ja hänen hyvinvointinsa on lisääntynyt. Joskus hänelle tarjotaan ulkoilumahdollisuutta tai kirkkovierailua riksalla. Häntä ei enää pelota lähteä avustajan kanssa ulos.

Toimintaterapeutti Katariina Koskinen

Hankekoordinaattori Birgitta Bakker

Haave vanhuuden hyvästä asumisesta

Haave vanhuuden hyvästä asumisesta

Olen syntynyt Helsingissä ja asunut täällä suurimman osan elämääni. Minulla ei ole perhettä, joten lähestyessäni 90 ikävuotta katsoin parhaaksi etsiä sellaisen asumismuodon, missä minusta huolehdittaisiin loppuun asti. Olin kuullut, että muualla Suomessa on sellaisia rauhallisia pieniä asumisyksiköitä, minne voi muuttaa, kun tuntee olonsa kotona turvattomaksi ja yksinäiseksi. En halunnut kuitenkaan muuttaa vieraalle paikkakunnalle ja olisiko se edes mahdollista. Rakastan kotikaupunkiani ja täällä haluan asua.

Onnekseni löysin tämän viehättävän asuinyhteisön. Asumme kaupungin reuna-alueella, josta on yhteydet myös keskustaan. Yhteisöömme kuuluu viisi erillistä taloa. Jokaisessa on kuusi asukasta. Jokaisella on oma huone pesutiloineen ja lisäksi yhteinen oleskelutila ja hallintotilat. Joka talolla on oma vastuuhenkilönsä. Talojen ympärillä on puutarhaa, missä voimme voimiemme mukaan viherpeukaloida.

Talossa on hyvä henki. Autamme toinen toistamme. Kaipasin kuitenkin sellaista henkilöä, kenen kanssa voisin keskustella ja miettiä, miten voisimme vielä kohentaa elämisemme laatua. Sitten yhteisöömme tuli Hermanni ja ilokseni hänelle osoitettiin huone samasta talosta. Meillä synkkasi heti. Pian aloimme miettiä, mitä uudistuksia voisimme ehdottaa. Koska minulla ei ole perhettä, ilahduin kovasti, kun Hermannin jälkikasvu vieraili talossa ja minutkin esiteltiin heille. Erittäin iloisia olimme, kun lapset esittivät meille ohjelmaa, mitä he olivat harjoitelleet. Tästä innostuneina otimme yhteyttä läheiseen päiväkotiin ja alakouluun ja sovimme, että kerran kuukaudessa saisimme vieraita jommastakummasta paikasta. Vastapalvelukseksi joku meistä kävisi vierailemassa päiväkodissa ja koulussa.

Asukkaiden lähiomaiset alkoivat silloin tällöin kokoontua talossamme ja yhdessä mietimme, miten elämämme muodostuisi mielekkääksi, emmekä tuntisi olevamme yhteiskunnan ulkopuolella. Omaiset kertoivat työelämästään eri aloilla ja siitä syntyi vilkasta keskustelua. Kysymyksiä sateli puolin ja toisin nykyisyydestä ja menneisyydestä.

Kiertävää digiopastusta

Yhteiskunnan digitalisoituminen oli monille asukkaille ongelma. Eräs alan asiantuntija lupautui pitämään meille kursseja ja hänen puoleensa saatoimme kääntyä, kun tuli vaikeuksia digilaitteiden kanssa. Tästä Hermanni sai idean, että voisimme lähettää kunnalle pyynnön, että kunta palkkaisi muutaman digiosaajan kiertämään meidän asuinyhteisömme kaltaisissa paikoissa opettamassa digitaitoja. Onhan toki helpompaa, että yksi liikkuu koneen kanssa, kuin jos me kaikki raahaisimme itsemme ja koneemme muualle. Iloksemme saimmekin myöntävän vastauksen. Tämä helpottaa myös omaisten työtä, ettei heidän tarvitse käydä opettamassa, vaan voimme viettää aikaamme yhdessä muulla tavoin. Jokaisessa talossa on myös pieni lainakirjasto, mikä on koostunut meidän omista kirjoistamme. Sieltä voi koska tahansa käydä hakemassa mieluisaa luettavaa. Kiinnostuneille perustettiin myös lukupiiri, jossa voi keskustella lukemistaan kirjoista.

Asuinyhtiössämme on myös piano ja muutamia soittotaitoisia, joten laulutapahtumista on muodostunut hyvin suosittuja yhdessäolohetkiä. Olemmepa saaneet aikaan jopa pienen kuoron. Silloin tällöin harjoittelemme ohjelmakokonaisuuden, jonka sitten esitämme talonväelle ja omaisille. Jopa päiväkodin ja alakoulun lapsetkin ovat olleet mukana ja siten olemme saaneet esityksillemme enemmän yleisöä.

Yhteisissä kokoontumisissamme olemme tietenkin muistelleet myös menneitä aikoja. Monet ovat lähtöisin maaseudulta ja he kertoivat, millaista vanhan ihmisen elämä siellä oli. Usein oli mahdollisuus asua jälkikasvun luona tai mahdollisesti pienessä omassa talossa lähellä omaisia. Oli myös monia, joiden lapset olivat muuttaneet muualle ja vanhukset olivat jääneet yksin. Silloin kyläyhteisöstä ja ennen kaikkea naapureista oli tukea ja turvaa. Tämä meidän asumismuotomme muistuttaa ehkä vähän tuollaista vanhaa kyläyhteisöä.

Tällaisessa yhteisössä on rauhallisempaa kuin suurissa palvelukeskuksissa. Isoissa palvelutaloissa voi tulla tunne kuin olisi jonkinlainen tuote, joka on tuotu sinne huoltoon. Sitähän tuo sana vanhustenhuoltokin kuvaa. Meille vielä toimintakykyisille on todella vähän paikkoja, minne voisimme muuttaa, kun haluamme turvaa ympärillemme. Harras toiveemme on, että samanlaisia yhteisöjä olisi mahdollisuus rakentaa enemmän.

Kirjailija, runoilija Eeva Tikka kirjoittaa runossaan Kuljemme ihmisen matkaa vanhuudesta, jollaista me haluaisimme elää.

Me kuuntelemme vanhuutta, sen syvää viestiä
ja on kuin illan rauha hiljaa laskeutuisi.
Kaunis on ihmisen päivä loppuun asti,
sammumiseen saakka arvokas. Sen haluamme muistaa.

Muuttuvan maailman kohinassa me etsimme ihmisen paikkaa
jossa ajalla ei ole kiire pois.
Se viipyy vierellä ja istuu pöydässämme,
ihmisen kokoinen aika,
sitä on kylliksi.
On aikaa kuunnella ja kulkea vierellä,
olla yhdessä ihmisiä, ilossa ja surussa.
Elämä on hyvä,
jokaisen meistä se tarvitsee.

Aulikki Ahonen, Ajattelijoiden klubi, Omakotisäätiö/Kanto-hanke

Kirjoitus on kertomus siitä, miten kirjoittaja haluaisi asua tulevaisuudessa, kun tarvitsee enemmän tukea asumiseensa.

Julkaistu myös Ikäinstituutin verkkosivuilla 16.6.2021

Ikäihmisten Ajattelijoiden klubissa pohditaan elämän monimutkaisuutta

Ikäihmisten Ajattelijoiden klubissa pohditaan elämän monimutkaisuutta

Jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi sekä kokea olevansa hyväksytty ja arvostettu. Helsingin Puotilassa edistetään ikäihmisten osallisuutta monella tasolla; oman elämän hallinnan tunnetta sekä yhteisöön ja yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta. Omakotisäätiön Kanto-hankkeen (2018-2021) toimintaan liittyvä Ajattelijoiden klubi on kaikille avoin keskustelupiiri, jossa yhdessä pohditaan muun muassa vanhenemista muuttuvassa yhteiskunnassa.

Uusi toiminta otettiin heti innolla vastaan. Osa hankkeen toimintaan osallistuneista olikin jo kaivannut syvällisempää keskusteluryhmää, jossa voisi yhdessä muiden kanssa pohdiskella syntyjä syviä. Osallistujat seuraavat kiinnostuneina ja huolestuneina yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia ilmiöitä sekä ajassamme esiintyviä moraalisia kysymyksiä. Idean äiti Pirjo Turunen on monipuolisesti kulttuurin parissa työtä tehnyt vapaaehtoistyöntekijä ja laulaja. Hän toimii itse myös Klubin vetäjänä ja pitää kulloisestakin aiheesta pienen alustuksen, jonka jälkeen alkaa vapaa pohdinta. Ajattelijoiden klubin noin 15-henkinen ryhmä muodostuu hyvin erilaisilla aloilla työskennelleistä naisista ja miehistä. Iältään he ovat 70-85-vuotiaita.

Turvaton tulevaisuus huolestuttaa

Tapaamisissa on pohdittu muun muassa sitä, mikä saa meidät tuntemaan syyllisyyttä ja pelkoa. Eräs keskustelija arveli, että kaiken syyllisyyden alku liittyy Paratiisin Eevaan, joka valitsi väärän puun. Ajatus kirvoitti heti vilkasta keskustelua. ”Minä tunnen syyllisyyttä siitä, että elän ja olen yhteiskunnalle taakaksi. Tiedän, että se ei ole oikein, mutta en voi sille mitään”, tunnusti eräs keskustelija. ”Meidän yhteiskunnassa on joku vika, kun kaikki tuntevat itsensä hirveän syyllisiksi! Ja media syyllistää vanhoja nuorten sukupolvien ryöstämisestä. Tällainen saa meidät tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Me olemme kuitenkin tarkoittaneet hyvää ja tehneet nuortemme eteen töitä, jotta he pääsisivät elämässään helpommalla. Ymmärrämme nuorten huolet, mutta me olemme rakentaneet tämän hyvinvointiyhteiskunnan. Vaadimme, että se pitää nyt huolta meistä! – Voisimme pistää pystyyn vanhuskapinan”, ehdotti eräs aiheesta aktiivisesti keskustellut. ”Me emme ole syyllisiä!”

Osallistujien suurimmaksi peloksi, ylivoimaisesti, osoittautui pelko vanhenemisesta. Moni on huolissaan, kun riippuvuus muiden avusta lisääntyy. Samalla lisääntyy pelko siitä, että avuttomana tulee kohdelluksi epäasiallisesti. ”Me pelkäämme. Emme kuolemaa vaan vanhenemista, tulevaisuutta ja hyödyttömäksi tulemista. Tunnemme suurta turvattomuutta.” ”Tosiasia on, että yhteiskunta ei kykene huolehtimaan vanhusväestöstä kelvollisesti”, todettiin yhdestä suusta. ”Vanhuspalveluissa puhutaan arvoista, mutta kukaan ei tiedä, mitä niillä todellisuudessa tarkoitetaan”, ihmettelee Pirjo. Keskustelijat peräänkuuluttavat vanhojen inhimillistä kohtaamista ja arvostamista. Joku muisteli kuulleensa, että Somaliassa sanotaan ’kirjasto paloi’, kun vanha nainen kuolee.

Mistä arjen sankaruus syntyy?

Ajattelijoiden klubi kokoontuu

Ajattelijoiden klubissa on keskusteltu myös oikeudenmukaisuudesta, suvaitsevaisuudesta, moraalista, sydämen sivistyksestä, omastatunnosta sekä vastuusta ja velvollisuudesta. Yhtenä keskustelun aiheena on ollut arjen sankaruus. Ryhmässä pohdittiin sitä, mistä käsite ’arjen sankari’ on syntynyt. Arveltiin, että se on syntynyt sodan aikana, kun elämä oli rankkaa. Oli pakko selviytyä. Nyky-yhteiskunnassa omaishoitajat miellettiin ilman muuta sankareiksi. ”Yhteiskunta säästää valtavasti, kun iäkkäät hoitavat toisiaan, mutta arvostusta ei juuri saa kokea.” ”Myös yksin eläjä voi olla arjen sankari”, jatkaa eräs osallistuja. ”Yksin asuva vanha ihminen, joka selviytyy arjessaan, on oman elämänsä sankari. Iäkkäänä jokaisesta päivästä selviytyminen tuntuu sankariteolta”, toteaa ryhmä yksimielisesti.

”Sankaruutta on pitää itsensä mahdollisimman hyvässä kunnossa. Olenko sankari, jos en aiheuta huolta lähimmäisilleni”, kysyy eräs mies. ”Minä ajattelen, että minun pitää voimaantua, jotta minä pärjään sitten kun toimintakykyni alkaa heikentyä.” Keskustelun arjen sankaruudesta tiivistää ryhmän vanhin. ”Voisiko arjen sankaruus olla sitä, että elää oman mittansa mukaisen elämän ja uskaltaa olla juuri sellainen ihminen kuin on?”

Ajattelijoiden klubista on tullut monelle tärkeä osa arkea. Klubi koetaan paikaksi, jossa voi vapaasti ilmaista syvimpiä ajatuksiaan. ”Koemme kuuluvamme yhteisöön, jossa meitä arvostetaan ja jossa jokaisen mielipidettä kuullaan”, toteaa eräs tapaamisiin säännöllisesti osallistuva nainen. ”Olen niin onnellinen, että meillä on tällainen yhteisö, jossa tuntee olevansa osa jotain. Kanto-hanke on antanut meille yhteisön ja pohjan.”

Ajattelijoiden klubin osallistujat haluavat, että yhteiskunnassa kuunnellaan ikäihmisiä. He ovat lähettäneet rouva Jenni Haukiolle vierailukutsun klubin tapaamiseen kevään aikana. Kutsuun odotellaan vielä vastausta.

Birgitta Bakker, hankekoordinaattori, Kanto-hanke

Meitä on kolmelta mantereelta

Meitä on kolmelta mantereelta

Istuimme hoitajien kanssa porukalla alas ja tehtiin kuvaus meistä, Aallokon hoitajista. Kaikki sanoivat yhden lauseen, ja ne pistettiin sitten rimpsuksi. Meitä on täällä kolmelta mantereelta, ja se on pop. Siksi käänsimme saman jokaisen äidinkielelle. Ja toki myös stadiksi 😉

Me olemme tiimi: rauhallinen ja mukava, hauska ja reipas. Tuemme toisiamme, yhteistyö kantaa kiireenkin yli. Ja vuoron jälkeen muistetaan aina kiittää. Aallokon laineilla on mukava seilata.

Me ollaan jengi: lungi ja metka, kliffa ja rötee. Tsempataan toisiamme, kimpas tehty duuni bääraa häslingin yli. Ja duunihugin jälkeen muistetaa aina heittää tattikset! Aallokon fooguil on nasta seilaa! 

Smo ekipa: mirna in udobna, zabavna in živahna. Podpiramo drug drugega, sodelovanje terja svoj davek. in po ovinku se vedno spomnimo, da se zahvalimo.Lepo je pluti povalovih valov. (Latvia)

ความร่วมมืออยู่เหนือความเร่งด่วน  และหลังจากงานเสร็จแล้ว อย่าลืมขอบคุณเพื่อนร่วมงานเสมอๆ  อาลักโกดีน่าติตาม. (Thai)

We are a team: peaceful and nice, fun and active. We support each other, we are cooperating beyond the rushing times. We remember to be thankful after each working shift. It is fun to sail with the waves of Aallokko. (english)

Мы команда: спокойная и приятная, весёлая и бодрая. Поддерживаем друг друга, совместной работой преодолеваем все хлопоты/спешку, после смены говорим спасибо друг другу. ”На волнах Aallokko приятно плыть”.

 Me oleme meeskond: rahulikud ja löbusad, vahel ka naljakad, aga alati tublid. Toetame yksteist,yheskoos  saame ka kiired tööd hästi tehtud. Ja tööpäeva löpus me ytleme yksteisele alati : Aitäh! Lainetel on  nii mönus purjetada. (viroksi)

Henna-Riikka Honkanen, sairaanhoitaja, osastonhoitaja

Aidosti monikulttuurinen työympäristö

Aidosti monikulttuurinen työympäristö

Suomen kieli on tutkitusti yksi vaikeimpia kieliä oppia. Ohitsemme kirii ainoastaan Islanti sekä mandariinikiinan vaikeat koukerot. Ei siis mikään ihme, että rakkaan kielemme oppiminen on haasteellista. Illatiivit, allatiivit ja laksatiivit menevät herkästi sekaisin ihan kotoperäiselläkin hoitajalla, puhumattakaan siitä, että äidinkieli olisi jokin muu. Usein mielletään, että monikulttuurisella hoitoalalla suurin haaste on juuri kielitaito. Tai pikemminkin sen puute.

Kulttuurit ovat kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkää kielioppia.

Aloimme kehittää työhyvinvointia Omakotisäätiön työntekijöiden kanssa. Yhdeksi ydinkysymykseksi jo heti projektin alussa nousi eri kulttuurit. Koettiin, että hyvä työpaikka olisi ikään kuin kulttuurien sulatusuuni: jokaisen tausta, taidot ja näkökannat otetaan huomioon, ja jokainen saa olla sitä mitä on. Kun nämä sovittaa sujuvasti lainsäädäntöön, hyviin työmenetelmiin, tasavertaisuuteen ja asiakaslähtöiseen toimintaan, ollaan aika lailla hyvän työyhteisön ytimessä.

Mutta mitä on kulttuuri? Suurin osa mieltää, että kulttuurit tulevat Suomeen ulkoapäin. Perinteinen ajatus on, että toisen kulttuurin edustaja puhuu eri kieltä kuin minä, syö eri ruokia kuin minä ja on eri värinen kuin minä. Kulttuuri on kuitenkin käsitteenä jotain paljon laajempaa. Jo oman maamme sisältää löytyy lukemattomia lähtökohtia ja taustoja – kulttuuriperimää, jonka perimme vanhemmiltamme.

Vaikka erilaiset kulttuurit ovat usein jakautuneet vahvasti maantieteellisille alueille, myös samalla maatilkulla voi hyvin ilmetä paljon toisistaan poikkeavia kulttuureita. Meillä voi olla vahva, suomalainen identiteetti, ja toisaalta taas sormet ja varpaat syvällä maalaiselämän mullassa, jolloin kaupungin hulina tuntuu turvattomalta. Toinen taas tuntee olonsa turvallisimmaksi keskustan ihmisvilinässä, kaupungin sykkeessä. Kotomaassamme on romaaneja, äidinkielenään ruotsia puhuvia, leppoisia savolaisia ja tuntureilla kasvaneita lappilaisia. Pelkästään edellä mainittujen työkulttuuri voi erota merkittävästi toisistaan, vaikka jokainen puhua palpattaisi äidinkielenään ensimmäistä kotimaista.

On tärkeää, että emme lokeroita ihmisiä, tulivat he mistä tahansa. Eikä vähiten siksi, että yleensä lokerointi menee metsään. Jokainen afrikkalainen ei ole tumma, jokainen aasialainen ei ole Thaimaasta ja jokainen Muhammed ei ole syntynyt Somaliassa. Ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että esimerkiksi tulkkipalveluja tilatessa ei oteta huomioon maan paikallisia murteita ja käykin niin, että samasta kielestä huolimatta tulkki ja vanhus eivät ymmärrä toisiaan. Toki sama voi käydä ihan kotosuomalaisillakin. Kun bamlaa täböö stadin slangia, ni pöndeltä stadiin lyftannu kaiffari ei välttis hiffaa midist, mist bamlataa.

Kulttuurit ovat rikkaus, mutta taustalta voi löytyä myös rasitteita, joita työyhteisössä on opittava tunnistamaan ja käsittelemään. Kuoleman kohtaaminen ei ole kenellekään helppoa, mutta joillekin se on erityisen vaikeaa. Suomessa asuu yhä enemmän ihmisiä, joiden taustalta löytyy esimerkiksi sotatraumoja. Kävi ilmi, että omassa työyhteisössämme piili lukuisia tarinoita siitä, kuinka kuolema on kohdattu epäinhimillisissä olosuhteissa. Nämä traumat tapaavat tulla kolkuttelemaan olkapäille aina vaikeissa tilanteissa, jos niitä ei pääse käsittelemään. Traumojen käsittelyssä työyhteisön avoimuus, sallivuus, keskustelu ja työterveyden kanssa tehtävä yhteistyö ovat tärkeitä. Ensisijaisesti meidän on kuitenkin opittava tunnistamaan nämä lähtökodat, jotta haasteisiin voidaan ylipäätään puuttua. Jos kaikki omastamme poikkeavat kulttuurit koetaan yhdeksi, värikkääksi ihmisryhmäksi, jäävät haasteet herkästi piileviksi ja niiden aiheuttamat ongelmat verhotaan monikulttuurisuuden rasitteiksi.

Kulttuurit ovat siis niin monipuolisia ja moninaisia, että niitä on mahdoton asettaa viivoille, lokeroida tai lajitella. Mutta niitä voidaan oppia ymmärtämään. On naiivia ajatella, että koska olemme suomalainen työpaikka ja sijaitsemme pääkaupunkiseudun vilinässä, olisi työyhteisömme puhtaasti suomalainen. Toimintamallit rakentuvat näet työntekijöidemme varaan. Asukaslähtöisyyden lisäksi omaa toimintaa tulee siis tarkastella myös hoitajalähtöisesti, sillä hoitajat ovat yrityksen tärkein työkalu. Monikulttuurisen itsetutkiskelun kautta voimme hyödyntää eri kulttuurien antia ja tarjota sellaisen työympäristön kaikille työntekijöille, jossa heidän työpanoksestaan ja työhyvinvoinnistaan pidetään huolta. Kun molemmat toteutuvat – molemmat voittavat.

Henna-Riikka Honkanen, sairaanhoitaja, osastonhoitaja